Karjalan Kannaksen väestöstä suurin osa joutui vuosina 1939-1944 lähtemään kotoaan evakkoon kaksi kertaa. Talvisodassa tuhotut kodit rakennettiin uudelleen jatkosodan aikana. Pellot laitettiin tuottamaan ruokaa ja kahdessa vuodessa elämän edellytykset luotiin jälleen. Kesällä -44 alkoi evakkovaihe, joka on kestänyt lähes 70-vuotta. Karjalaisten odotettiin sulautuvan paikalliseen väestöön ja niin näytti tapahtuvankin pinnallisesti katsoen. Karjalaiset ja tässä tutkimuksessa haastatellut kannakselaiset ovat kuitenkin säilyttäneet identiteettinsä ja kulttuurinsa sulautumatta täydellisesti muuhun Suomeen. Tutkimuksessa haastateltiin yli sataa henkilöä, joista vanhimmat olivat Kannaksella syntyneitä ja joista suuri osa oli heidän jälkeläisiään toisessa ja kolmannessa sukupolvessa. Tutkimuksen tuloksista nousee erityisesti esiin käsite rajan imperatiivi, joka osoittaa miten määräävässä asemassa karjalaisuutta jakanut raja on ollut evakkoon joutuneille ihmisille. Käytännön identiteettityötä tehdään koti- ja lähikasvatuksella, vaalimalla kotiseutuperinteitä ja historiatietoutta. Kannakselaiset yhteisöarvot ovat säilyneet identiteettityön merkityksessä, jota kantavat yksilöt ja välittävät sukupolvesta toiseen. Heimo- ja lähiyhteisyys on jatkunut ulkoisena identiteettityönä, joka on näkynyt muun järjestö- ja seuratoiminnan aktiivisuutena sekä erilaisten tiedostamisen kanavien kautta.
